Tänään raskausviikkoja on kasassa 38+2 ja laskettuun aikaan on jäljellä enää 12 päivää. Lasketun ajan lähestyessä ajatukset alkavat myös hiljalleen siirtyä lähenevään synnytykseen.

Viime viikon maanantaina (rv 37+2) oli käynti äitiyspoliklinikalla. Verenpaineet olivat pysyneet sallituissa rajoissa ja kaikki näytti muutenkin hyvältä. Mini viihtyi edelleen sitkeästi viisto-perätilassa ja lääkäri totesi, että eiköhän me tämä kaveri nyt käännetä, kun hän ei itse ymmärrä kääntyä. Lääkäri teki ulkokäännöksen, eli vatsan päältä painelemalla ohjasi vauvaa kääntymään ympäri. Kätilö avusti ja seurasi ultralla missä vauvan pää liikkui. Ulkokäännöksestä kuulee välillä kauhutarinoita, että se sattuu hurjasti ja sen jälkeen on vatsa mustelmilla ja pahimmassa tapauksessa vauva kääntyy vielä samantien takaisin perätilaan. Itselle ulkokäännöksestä jäi kuitenkin positiivinen fiilis. Käännös ei sattunut, mutta toki se tuntui hiukan epämukavalta, varsinkin kun Mini pisti aluksi hiukan vastaan. Kohtalaisen nopeasti Mini kuitenkin saatiin kääntymään. Tämän jälkeen jäin vielä puoleksi tunniksi käyrille, jotta varmistettiin Minin voivan hyvin. Ensimmäiseen 20 minuuttiin en tuntenut ainuttakaan liikettä ja ehdein jo vähän huolestua, mutta sitten Mini aloitti kunnon jumppatuokiot. Kaikki oli kunnossa ja pääsimme kotiin. Lääkäri sanoi, että ulkokäännöksen jälkeen saattaisi tulla supistelua tai muuta jomottelua vatsalle. Pari päivää vatsa oli hiukan hellänä oikeasta kyljestä. Totuin siihen, että pää painoi sinne ja yhtäkkiä olikin hassua, kun samassa kohdassa tuntuikin jatkuvasti potkuja. Välillä tunnen ihan selvästi Minin kantapään, joka yrittää puskea vatsan läpi, tai siltä se ainakin tuntuu. Sain vielä tämän viikon perjantaille ajan äitiyspoliklinikalle, jossa varmistetaan, että Mini on pysynyt pää alaspäin. Potkut kuitenkin tuntuvat selvästi ylävatsalla, joten olen todella varma ettei Mini ole kiepsahtanut takaisin perätilaan.

Supistuksia on ollut päivittäin ja joinakin päivinä melko paljonkin. Osa supistuksista on ollut jo hiukan kipeitäkin, mutta ne eivät kuitenkaan ole olleet säännöllisiä ja usein ne ovat hellittäneet, kun on vaihtanut asentoa. Nyt on kiva, että pääsee perjantaina käymään siellä äitiyspoliklinikalla niin näkee samalla reissulla, että ovatko supistukset saaneet jotain aikaiseksi. Aiemmat synnytykset ovat käynnistyneet supistuksilla ja molemmat ovat olleet nopeita, ensimmäinen 5h 11min ja toinen vain 2h 40min.

Ensimmäiseen synnytykseen valmistautuessani olin vain 20-vuotias. Kävimme miehen kanssa sairaalassa pidettävällä synnytysvalmennus -luennolla ja lisäksi luin muutaman kirjan synnytyksestä. Tiesin miten synnytyksen kulku menisi ja luin eri kivunlievitysmenetelmistä. Synnytyksen suhteen en ollut kuitenkaan tehnyt mitään päätöksiä tai varsinaisia suunnitelmia. Ainoa ajatus oli etten ehkä haluaisi epiduraalia. Synnytys eteni nopeasti ja kivut pääsivät yllättämään. Ilokaasulla pääsin pitkälle, mutta sitten kipu alkoi olla kova. En tiennyt yhtään mitä halusin, kunhan kipu vain loppuisi. Epiduraalin laittoa suunniteltiin ja ehdin saada tipan käteen, mutta lopulta aikaa epiduraalin laittoon ei ollutkaan. Jälkikäteen synnytyksestä jäi ihan hyvä olo ja olin tyytyväinen, etten ollut ehtinyt saamaan epiduraalia. Seuraavaan synnytykseen menin melko luottavaisin mielin, ainoa asia mistä olin huolissani oli ponnistusvaihe. Ensimmäisessä synnytyksessä ponnistusvaihe pitkittyi vauvan pään ollessa jumissa ja apuna jouduttiin käyttämään imukuppia. Ponnistusvaihe oli kuitenkin kohtalaisen lyhyt, 18 minuuttia, mutta se kuitenkin tuntui paljon pidemmältä. Toinen synnytys yllätti toden teolla, ponnistuvaihe kesti yhden minuutin ja työntää ehdein kaksi kertaa. Muistan ajatelleeni, että oliko se näin helppoa? Oli se. Mieskin yllättyi miten nopeasti vauva syntyi.

Nyt kolmannen synnytyksen lähestyessä itselläni on ikää ja kokemusta enemmän. Tiedän, että synnytys saattaa olla todella nopea ja kivunlievitystä ei välttämättä ehdi saada. Tiedän kuitenkin mitä kivunlievitystä haluan tarvittaessa käyttää. Oma olo on valmiiksi paljon varmempi, enkä mene tähän synnytykseen yhtä epätietoisena kuin aiempiin. Tässä kohtaa ei voi muuta kuin toivoa, että olisin osannut valmistautua paremmin myös aiemmilla kerroilla. Uskon ettei synnytyksen edetessä itselle iske pahaa paniikkia, vaikka kivut olisivatkin kovat, kun tietää mitä synnytykseltä haluaa. Itse en kirjoittanut varsinaista synnytystoivelistaa, mutta varsinkin ensisynnyttäjänä sellainen olisi ollut hyvä olla. Itse tyydyin muutamaan riviin lomakkeessa, joka täytettiin neuvolassa ja lähetettiin sieltä synnytyssairaalaan. Minusta on loppujen lopuksi aivan se ja sama, että onko kirjoittanut synnytystoivelistan. Tärkeintä on, että itse tiedostaa mitä haluaa.

Synnytykseen valmistautumiseen voi kuulua monia eri asioita. Monesti kuulee sanottavan, että kannattaa levätä mahdollisimman paljon ja tehdä jotain omasta mielestä mukavaa, sekä pakata sairaalakassi valmiiksi. Kohonneiden verenpaineiden ja kovan väsymyksen takia lepäsin paljon, todella paljon. Nyt viikonloppuna olen touhunnut enemmän. Sain vihdoin ja viimein pestyä ja silitettyä kaikki vauvan vaatteet ja muut tekstiilit. Kaikki hankinnat on myös vihdoin tehty vaippoja ja korvikkeita myöden. Sairaalakassi on pakattu niin valmiiksi kuin vain voi ja Minille on kotiutumisvaatteet valittu ja pakattu. Oma olo alkaa olla valmis. Minin huoneen remontti on yhä kesken ja miehelläkin on vielä tämä viikko töitä ennen loman alkua. Elokuvissa olisi vielä tarkoitus miehen kanssa käydä, jos vain ehditään. Tehtävää olisi vielä, mutta kaikki alkaa olla kuitenkin sen verran hyvällä mallilla, että enää ajatus synnytyksen alkamisesta ei stressaa. Tässä alkaa olla viimein henkisesti valmis siihen, että kohta meitä on täällä yksi enemmän.

~Susa